sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Viikkoraportti: 35-37 - Takaisin ruotuun, suunnitelmia tulevasta

eli Tunnustuksia; miten aiemmat suunnitelmat tulevasta menivät päin mäntyä

Alkaahan se olla selvää, ettei se nuorten romaani tule valmistumaan. Tästä ja kaikesta muusta lisää alempana. (PS. Näistä syistä olo on kuin MacFarlanella viereisessä kuvassa: häkeltynyt ja lammas käsissä.)

A Million Ways to Die in the West - Miljoona tapaa kuolla lännessä
Seth MacFarlane tuli suurelle yleisölle tutuksi, tai ainakin epäsuorasti tutuksi, elokuvallaan Ted, jossa hän esitti animoituta ja erittäin räävitöntä nallekarhua. Sopimaton komedia nousi hitiksi ja selvää olikin, että Family Guyn tekijä MacFarlane tulisi ohjaamaan lisää "oikeita elokuvia".

Miljoona tapaa kuolla lännessä on monessa suhteessa huonompi elokuva kuin Ted. Samaa niissä on myös paljon, kuten myös Family Guyssa. MacFarlane jättää selvän, ja osittain hassulta haisevan, sormenjälkensä kaikkeen mitä hän tekee, ja tästä joko pitää tai ei. Vaikka herra ei itse suoraan esiintynyt Tedissä, tunnistaa katsoja tämän hassun miehen hassun äänen, eivätkä ne vitsitkään ole kovin erilaisia.

Tällä kertaa MacFarlane esittää nössöä farmaria keskellä hänen vihaamaa länttä. Länsi on hengenvaarallinen paikka ja jopa vessassa käyminen voi osoittautua tappavaksi suoritukseksi. Kun tyttöystävä jättää hänet, hän on valmis lyömään hanskat tiskiin ja jättämään kaiken taakseen. Ennen kuin hän kuitenkaan ehtii tehdä niin, saapuu kylään kaunis tuntematon nainen, joka haluaa auttaa häntä pelkojensa kanssa.

Miljoona tapaa epäonnistuu siinä, ettei se ole kunnollinen elokuva siinä mielessä, että siinä olisi selvä tarina. Löytyy siitä löyhä juoni, mutta se tuntuu vähän väliä karkaavan MacFarlanen näpeistä. Kun näin käy, nousevat vitsit parrasvaloihin. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, jossa tekijät unohtavat kokonaan tekevänsä elokuvaa ja keskittyvät pelkkään stand up -tyyliseen vitsin heittoon. Tämä etäännyttää katsojan todella vahvasti itse tarinasta, olivat vitsit miten hauskoja tahansa. Jos vitsit todella ovat niin hauskoja, niin silloin siitä voisi vielä selvitä, mutta tällä kertaa MacFarlane lyö lukuisia huteja. Liian moni vitseistä ovat irrallisia ja ne tuntuvat yksinkertaisesti huonosti tehdyiltä. Vitsi ei naurata ja kun jälki näyttää samalta kuin kaveriporukka itse olisi kuvannut sen, ei se toimi. On hauskaa miten hahmot ovat itsetietoisia omasta surkeudestaan ja miten selvästi he nauravat nykypäivälle, mutta se ei yksinään toimi.

Ted asetti riman todella korkealle eikä Miljoona tapaa edes yritä ylittää sitä. Se kävelee röyhkeästi tuon aidan ali housut kintuissa ja toivoo sille naurettavan. Kyllä se saa muutamat naurut ilmoille, mutta sen enempää siitä ei ole. Elokuva aiheuttaa liian monet kiusalliset hetket vääristä syistä eikä se aina ole niin hauska, kuin luulee olevansa. Jos tämä huumori on sinua varten, niin kyllä sen katsoo ja unohtaa saman tien.

Tulevaa materiaalia
Vihdoin ensi keskiviikkona käydään niiden raapaleiden kimppuun! Elikkä, Mitä raapaleet ovat ja miksi niitä kannattaa kirjoittaa?

Perjantaina jatketaan samalla linjalla ja arvostellaan Shimo Suntilan raapalekokoelma Sata kummaa kertomusta.

Maanantaina on aika hypätä pitkästä aikaa sarjakuvien maailmaan, ja minkälainen nostalgialoikka se onkaan! Don Rosan erinomainen Roope Ankan Elämä ja Teot osa 1 tarjoilee aivan loistavaa ankkasarjakuvaa.

Itse olen lukenut viime viikkoina Carlos Ruiz Záfonin Tuulen varjon (aivan loistava kertomus) ja nyt menee Terry Pratchettin FC Akateemiset (ei niin hauska ja terävä). Lukulista alkaa olla huomattavan pitkä ja minulla olisi viitsen kirjaa, jotka pitäisi lukea nyt, nyt, nyt, koska kirjasto vaatii omansa ja arvostelu pitäisi saada ulos ja... ärh. Ainakin on lukemista!

Omaa kirjoittamista:
Eli niin, reisillehän se meni.

Ristiriitaiset tunteet käyvät nyt mielessä. Samaan aikaan ärsyttää ja ketuttaa aivan ylirajojen (eikä yhtään auta se, että kuullutti kallioilta kirjoittavansa romaanin neljässä kuukaudessa valmiiksi), mutta samaan aikaan on oudolla tavalla levollinen olo. Niin, päin helvettiähän se meni, mutta arvatkaa mitä? Sitten vain jatketaan ja aloitetaan alusta.

Olin jo kirjoittanut tämän jutun valmiiksi, mutta sitten luin kirjailija Chuck Wendigin jutun kirjoittamisesta. Häneltä kysyttiin, miten oikein kirjoitat (tai vaihtoehtoisesti: miten minä kirjoitan), ja hän vastasi siihen pitkällä blogijutulla. Ei hän oikeastaan vastannut juuri tuohon kysymykseen, vaan kävi enemmänkin läpi sitä yleismaailmallista matkaa, jonka jokainen kirjailija tekee jossain muodossa. Hän muistuttaa monesti, että jokaisen matka on erilainen, mutta muutama juttu käy selväksi:

Ensinäkin, jokainen kokee vastoinkäymisiä. Ei kukaan vain yhdessä yössä päätä ryhtyä kirjailijaksi ja voita sillä rahaa ja suosiota. Tuo matka on pitkä ja usein hyvinkin kivinen. "Esikoisromaani" saattaa olla todellisuudessa kuudes romaani. Tai sitten se ei menekään näin, vaan teet sopimuksen todellakin ensimmäisellä romaanillasi, mutta tuolloinkaan asiat tuskin menevät aina täysin kultaiseksi.

Mutta tätäkin tärkeämpää on se, että jokainen kirjoittaja haluaa kirjoittaa. Heidän ei ole pakko kirjoittaa (olen aina pitänyt tätä liioitellun romanttisena kuvana, kirjailijan palon, pakon, kirjoittaa), vaan he haluavat. Se on mitä he tekevät. Ja aina sanotaan, että ei se kannata ja aina käy asioita, jotka osoittavat, ettei kannata: tulee hylkäyksiä, epävarmuutta, ei luota omiin kykyihin ja pitää koko juttua täysin soopana. Mutta silti sen luokse palataan aina ja yritetään kaikkensa, tehdään se, mitä vaatii. Ja sitten jossain kohti se palkitsee.

Joten nyt kun olen käynyt tämän itseni kanssa läpi, olen "sujut", niin minusta tuntuu itse asiassa ihan hyvältä.

Toki vähän harmittaa, ettei siitä tullut mitään, koska sanoin tekeväni niin, mutta enemmänkin siksi, että yhä pidän tarinan alusta ja koska kilpailu olisi ollut aivan mahtava mahdollisuus. Minä todellakin haluaisin kirjoittaa tuon tarinan, mutta ainakaan tähän hätään siitä ei tule mitään. Ehkä joskus.

Viimeinen puoli vuotta on mennyt kuin hujauksessa ja valitettavan vähän on saatu aikaan. Olen yrittänyt tähän kaikkea, mutta nyt uskon vihdoin löytäneeni oikeita vastauksia. Mainitsemani harjoitustekstit, joissa voin irrotella ja nauttia ainoastaan kirjoittamisen hyvistä puolista, ovat olleet paremminkin loikka kuin askel oikeaan suuntaan. Ne ovat näyttäneet minulle, että minä todella pidän tästä jutusta. Kynnys aloittaa kirjoittaminen alkaa vähä kerralla laskea. Enää se ei ole niin vaikeaa ja vastenmielistä.

Alan vihdoin saada tekstejä valmiiksi, vaikkakin lyhyitä ja sellaisia, jotka tuskin näkevät päivänvaloa, mutta kuitenkin. Olen oikolukenut lyhyt tarinaani, joka on kerännyt pölyä jo jonkin aikaa, ja se on näyttänyt minulle, että ehkä jollain tasolla osaan tämän jutun.

Nyt minun pitää ruokkia tätä intoa ja kasvattaa sitä niin, että saan kirjoittamisen jälleen kunnolliseen rutiiniin. Alan taas kirjoittamaan päivittäin, vaikka vain vähän kerralla. Se tarkoittaa varmaan ensin (pitkiä) novelleja, mutta haluaisin ottaa työstettäväksi kunnollisen romaanin. Se vastaisi moneen tarpeeseen: romaani on se luonnollinen päämäärä, jota jokainen kirjoittaja etenee, novelleilla kun ei paljoakaan tee mitään. Romaania ei myöskään kirjoteta viikossa (mutta ehkä neljässä kuukaudessa), joten se vaatii kirjoittajaa palamaan sen luokse päivittäin. Se ainakin pakottaisi rutiiniin. Tässä ongelma on lähinnä se, etten todellakaan tiedä, mitä romaania kirjoittaisin, tai mistä. Olen nimittäin alkanut yhä enemmän ajatella Suomen pientä kustannuspiiriä ja sitä, mitä ihmiset lukevat, mutta ehkä siitä myöhemmin uudestaan.

Mutta ehkä tämän jutun tärkein pointti oli nyt se, että tämän hetken olisi tarkoitus toimia uutena alkuna. Sellaisena, jossa annan itselleni vapauden vain nauttia kirjoittamisen ilosta ja kirjoittaa juuri sitä, mitä itse haluan. Joten jos tulee kilpailu, joka ei vain sytytä sitä paloa itsessä, niin sitten ei. Annetaan se olla.

Toivon, että tämä toimii korjauksena sille rikkinäiselle levylle, joka olen ollut viime aikoina. Nyt kirjoitetaan, koska, no, se nyt vain on se, mitä haluan tehdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti