maanantai 2. kesäkuuta 2014

Sarjakuva-arvostelu: Sin City - The Hard Goodbye - Frank Miller

5/5 pistettä - film noir, toiminta, rikos - noin 200 sivua, sisältää kaikki julkaistut 12 osaa - ensimmäinen kuudesta Sin City kokoelmasta - käsikirjoittanut ja kuvittanut Frank Miller - julkaistu vuonna 1991-1992 - kustantanut Dark Horse Comics - oma ostos

Frank Millerin luoma film noir -henkinen Sin City on tullut monelle tutuksi Robert Rodriguezin samannimisestä elokuvasta. Sin City elokuva koostuu kolmesta eri tarinasta, joista ensimmäinen on The Hard Goodbye.  Näyttelijä Mickey Rourke esitti Marvia ja on saanut tästä suurta kehua. Elokuussa 2014 nähdään toinen Sin City elokuva, Sin City: A Dame to Kill For. Sin City sarjakuvat on käännetty myös suomeksi.

Marv on täydellistä pohjasakkaa. Hän on ruma kuin synti, väkivaltainen ja mielenterveyskin reistailee. Elämä ei ole koskaan ollut hänelle kultainen, mutta sitten tulee yö jolloin jumalatar saapuu hänen luokseen. Goldie, hänen elämänsä nainen, tarjoaa Marville yön, joka korvaa kaiken pahan ja kivun, jota hän on elämässään kokenut. Hän löytää Goldiesta täydellisyyden. Seuraavana aamuna Goldie on kuollut ja poliisien sireenit huutavat alakerrassa. Marv ei ole kuitenkaan valmis ottamaan syytä niskoille, vaan hän haluaa kostaa.

The Hard Goodbye, suomeksi pelkkä Sin City, on puhdasta noiria. Maailma on kirjaimellisesti mustavalkoinen, vaikka kukaan ei tiedäkään mitä hyvät teot ovat. Poliisit ovat läpi mätiä, rikolliset ovat alhaisia ja huorat kävelevät kaduilla. Sin Cityssä voi löytää parhaat huvit tai itsensä kuolleena ojasta. Kaikkea kuvaa joko hiostava kuumuus tai painostava sade, valo koskee silmiä ja hahmot piiloutuvat varjoihin.

Tarina on alusta lähtien viihdyttävä ja onnistuu kahlitsemaan lukijan itseensä kiinni, pakko on tietää miten kaikessa käy. Marvin verenhimo ajaa hänet kostonkierteeseen, josta ei ole pois pääsyä. Hän on valmis tappamaan tieltänsä kaikki kunnes löytää syyllisen ja jono on pitkä. Tunnelma on oikealla tavalla räkäistä ja likaista.

Kenties kirjan suurin tekijä on kuitenkin sen taide, lukijasta riippuuen se on joko euforista silmäkarkkia tai päätä särkevää sotkua. Mustavalkotaide on luotu käyttämällä vahvoja kontrasteja. Miller on saanut kokeellisella tyylillään kuvituksen, joka on vertaansa vailla. Lähes joka sivulla on kuva, jonka ottaisi haluaisi ikuistaa tauluksi. Kuvat voivat sisältää toisinaan pelkkiä siluetteja tai olla suureksi osaksi pelkkää tyhjyyttä, mutta nämä muutokset vain korostavat kuvien voimaa. Toisinaan hieman "tärähtäneistä" ja epäselvistä kuvista joutuu etsimään, mistä on kyse, mutta tämä on vain osa taidetta. Harmillisin "ongelma" kirjassa on se, että se on jaettu kahteentoista hyvin lyhyeeseen lukuun, eikä jokaista ole merkitty erikseen.

Sin City ei ole kaikille, mutta oikealle yleisölle se on täydellinen pakkaus. Kolhiintunut ja verenmakuinen noir tuntuu luissa asti ja taide saa silmät vuotamaan ilosta. Tämä on ehdoton lottovoitto.

Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Olen valtava Frank Miller ja Sin City fani, olen ollut jo vuosia, ja silti tämä on ensimmäinen Sin City sarjakuva, jonka luen. Hieman hävettää, mutta nyt kun sen on lukenut, niin autuas tunne korvaa kaiken muun.

Itsehän siis kuulun niihin, jotka hullaantuivat täysin Rodriguezin elokuvaversiosta. Mielestäni se oli jotain niin ihmeellistä, etten oikein osannut edes käsittää sitä. Se on ehdottomasti eniten katsomani elokuva. Ihana mustavalkoisuus ja seassa olevat väripilkut, over the top meno, noir, hahmojen itsepuhelut... Jep, olin myyty.

Nyt kun luen tämän, huomaan miten tarkasti elokuvantekijät ovat seuranneet sarjakuvaa. He todellakin ottivat sarjakuvan ja käyttivät sen kuvitusta kuvakäsikirjoituksena. Suurin osa tapahtumista ovat nimittäin suoraan käännetty sarjakuvista aina kuvakulmiin asti. Ainoa "suuri" ero on se, että Millerin Sin Cityssä on palmuja, mutta elokuvaversiossa on kuusimetsää. Sarjakuvassa on vain yksi ylimääräinen kohtaus, jossa Marv puhuu hetken äitinsä kanssa, ja tämäkin löytyy elokuvan lisämateriaaleista.

Tässä oli nyt ensimmäinen enkä malta odottaa seuravaa osaa. Minun kirjoissani mies on nero (joka tosin vaikuttaa mennettäneen viime vuosina järkensä, mutta ei se mitään).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti