Antti Tuomainen on lyönyt viime vuosina itsensä kunnolla läpi, ja paljon on kiittämistä hänen edellistä kirjaansa, Parantajaa, joka kuvaa Helsingin dystopisessa ympäristössä. Parantajan oikeudet on myyty 26 maahan ja se on voittanut Vuoden johtolanka-palkinnon. Tuomainen on näiden voittojen myötä kivunnut kustantajissa eteenpäin - ensimmäiset kirjat hän julkaisi Myllylahdella, Parantajan Helsinki-kirjojen kautta ja nyt viimeisimmän Likellä.
On vuosi 1993 ja Aleksi Kivi menettää äitinsä. Poliisit eivät koskaan löydä äitiä, joten virallisesti kyse on katoamisesta, mutta Aleksi tietää, ettei äiti ole elossa. Ei kukaan noin vain katoa vuosiksi. Vuodet ja vuosikymmenet kuluvat, mutta Aleksi ei kykene päästämään äidistään irti. Hänen on löydettävä tämä ja tuotava tälle tarinalle päätös, ja nyt vuonna 2013, hän on lähempänä kuin koskaan aiemmin. Ongelmana on, ettei edes poliis usko häntä, joten Aleksin on selvitettävä itse äitinsä murhaaja.
Kirja alkaa vauhdikkaalla prologilla, jossa lukijalle osoitetaan, että äiti todellakin on kuollut. Kun lukijakin on saatu kiinni tähän rikokseen, palataan nykyhetkeen ja siihen, että Aleksi pyrkii selvittämään tapausta. Tässä kohti iskee kuitenkin iso stoppi juonen kannalla: ongelmia aiheuttaa se, ettei lukijasta tunnu mitään rikosta olevan. Aleksi on täysin varma, että jahtaa oikeaa murhaajaa, mutta lukijalle tästä ei ole tarpeeksi todisteita. Kun kirjan jokainen hahmo ja vihje sanoo, ettei kyse ole murhasta ja vain Aleksi on toista mieltä, syntyy ristiriita jota lukijana on vaikea sulattaa. Aleksin ainoat "todisteet" ovat se, että hän näki televisiossa erään miehen liikkuvan tavalla, joka toi hänelle mieleen jotain. Tämä riittää vakuuttamaan Aleksin, että tämä mies on murhaaja. Perusteet ovat enemmän kuin hatarat ja ennen kuin tapaus selviää tarkemmin, on lukijana vaikea uskoa tapahtumiin.
Kirjan alkupuoli on selvästi rauhallisempi, mutta mitä pidemmälle päästää, sitä vauhdikkaammaksi juoni kiihtyy. Vihdoin lukijakin alkaa vakuuttua, että ehkä kyse on rikoksesta ja tarinan jännityskin nousee..Valitettavasti loppukiri kompastuu omiin jalkoihinsa ja viimeiset juonenkäänteet tuntuvat hieman sekavilta, kuin lennossa keksityiltä. Viimeinen vaikutelma onkin vähintään yllättynyt, mutta siitä onko se onnistuneesti, on vaikea sanoa.
Jo Parantajassa vannottiin Tuomaisen runollisen kielen puolesta, mutta tällöin tämä osoittautui varsin harhaanjohtavaksi mainonnaksi. Tällä kertaa väitteessä alkaa olla jo totuuspohjaa ja Tuomaisen kieli, minä-kertoja Aleksin puhe, onkin kiehtovaa luettavaa. Parantajassa ollut ylimääräinen rasva on karsittu pois ja teksti soljuu sulavasti eteenpäin. Tyyli vaihtelee tyylikkäästi mennyttä ja tätä hetkeä kerratessa. Synkkä niin kuin sydämeni on siinä mielessä se kirja, joka Parantajan piti olla.
Synkkä niin kuin sydämeni on erinomainen askel oikeaan Antti Tuomaisen suunnalla. Hänen tekstinsä ja osittain myös juonensa ovat hioutuneet paljon, josta voi hyvin olla kiittäminen myös Likea. Vaikka kirja ei tarjoa täydellistä jännitystä, jossa rikos olisi hiottu viimeistä yksityiskohtaa myöten, on se vakuuttava suomalainen rikoskirja.
Jälkikeskustelu - sisältää juonipaljastuksia
Kirjan alku meni minulla ihan reisille juurikin sen takia, ettei kirja missään kohti vakuuttanut minua siitä, että Aleksi olisi oikeassa. Kaikki muu paitsi prologi ja Aleksin omat ajatukset sotivat tätä ajatusta vastaan. Minulle tulikin mieleen, että jos Tuomainen olisi kääntänyt kaiken päälaelleen ja todellakin osoittanut Aleksin menneen hulluksi, olisi käsissä ollut jonkinsortin lottovoitto. No, näin ei käynyt vaan kyllähän se Aleksi alkajaan oli oikeassa. Hieman tylsä valinta, että heti tiedetään mistä on kyse, vaikka voidaankin väittää sen nostaneen jännitystä.
En ole vieläkään varma mitä olen mieltä näistä "ei-poliisi-ratkoo-rikosta" -tarinoista. Jotenkin näillä on enemmän taipumusta vetäytyä liian arkiseksi, itseäni kun ei kiinnosta kuulla, että Aleksi söi perunamuusia. Jos nyt sitten vain keskityttäisiin siihen mieheen, joka tappoi äitisi. Onneksi tässä se oli varsin vähäistä, mutta silti.
Itsellä on vielä vähän ristiriitaiset fiilikset Tuomaisesta. Sinänsä haluan pitää hänestä ja hän on kehittynyt, mutta vielä on matkaa. Ei siinä mitään, kunhan herra jatkaa kirjoittamista ja kehittymistä, niin hyväähän sieltä on tulossa. Ensimmäisiä kirjoja en välttämättä uskalla kuitenkaan etsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti