sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Viikkoraportti: 29 - Teatteriin, mä matkaan niin

Jälleen kerran ollaan koettu epätavallinen viikko: vappu toi mukanaan vapaapäivän, joka tuntui erehdyttävän paljon sunnuntailta - ja sitten tulikin perjantai. Ja taas on sunnuntai. Eihän tässä mies pysy ollenkaan mukana, mutta tällä mennään. Tästä on hyvä siirtyä seuraavaan viikkoon, joka tuo mukanaan toivottavasti lisää vapaa-aikaa, sillä deadlinet lähestyvät yhä uhkaavammin (miten joka viikko voi olla aina vain vähemmän aikaa?).

Niin, ja tulihan sitä teatterissakin käytyä.

Viikon teatteri: 39 askelta
Tällä viikolla en ole ehtinyt katsoa yhtään elokuvaa, mutta sen korvasi käynti teatterissa. Tätä ennen olen käynyt vain kolme-neljä kertaa teatterissa lukion äidinkielenkurssien kautta. Heti ensi kerrasta lähtien ihastuin tähän kerrontamuotoon. Pidin esityksistä, jotka tuolloin näimme, itse asiassa todella paljon, ja halusin päästä katsomaan lisää. Siitä on nyt useampi vuosi, mutta vihdoin tuo virhe on tullut korjattua. Aina sitä on väittänyt itselle niin "vaikeaksi" päästä teatteriin, ja kyllähän se sitä osittain onkin. Liput ovat joihinkin esityksiin varsin tyyriitä, neljäkymmentä euroa ja ylöspäin, ja siinä kohti kun itse lähtee etsimään esitystä, on suurin osa paikoista jo varattuina. Siis jokaisesta näytöksestä, kuukausien ajalta. Nopeat syövät hitaat ja niin edelleen.

Vihdoin päätin, että tänä keväänä menen teatteriin, eikä se sen jälkeen paljoakaan vaatinut. Kunhan etsi esityksen jossa oli tilaa ja varasi liput. Esitykseksi valikoitui sitten 39 askelta, sillä se vaikutti kaikista sopivimmalta.

39 askelta perustuu Hitchcockin elokuvaan (ja John Buchanin romaaniin), tiedonjyvänen, jonka löysin vasta teatterin jälkeen. Ei niin, että sillä oikeastaan väliä olisi ollut. Tarinan päähenkilö on Richard Hannay, mies, joka päättää tehdä elämällään jotain ja ajautuukin sen seurauksena kauhistuttavan salaliiton keskelle. Hannayta syytetään murhasta, johon hän ei ole syyllinen ja hänen täytyy pysäyttää salaliittolaiset, jotka ovat viemässä tärkeää tietoa pois maasta. Taivas varjele!

Juoni kertoo oikeastaan vain genren, vanhanaikainen kovaksikeitetty jännäri, muuten sillä ei olekaan väliä vaan esitys onkin alusta loppuun puhdasta komediaa. Ensimmäisen näytöksen ajan tarina vielä pysyi jotenkin kasassa, mutta toisen näytöksen alkaessa kaikki hajosikin palasiksi ja välillä piti oikein ihmetellä, miten tämä mihinkään liittyy.

Tuolla ei kuitenkaan ole väliä, sillä 39 askelta on ratkiriemukas esitys. Ei se välttämättä kaikkein korkeinta kulttuuria ole, se muistuttaa paikoittain jopa Putousta, mutta näin live-esityksenä, se on paljon parempaa. Näyttelijät revittelivät oikein kunnolla hahmojen kanssa ja pilailivat jopa toistensa kustannuksella. Näyttelijät itsekin purskahtivat nauruun kun he rikkoivat hahmoja ja väänsivät niitä mitä erilaisimpiin muotoihin. Neljäs seinä katsojan ja näytelmän välillä rikottiin vähän väliä ja esimerkiksi Risto Kaskilahti yltyi, tietenkin huumorilla, haukkumaan pääosanesittäjän näyttelijänlahjoja. Seuraavassa kohtauksessa hän jo pyyteli anteeksi ja vakuutteli, että pääosan näyttelijä on tosi hyvä.

Varsinkin nuoremmalle yleisölle tämä on varmasti ollut täysosuma, ja sitä se itsellekin oli. Kyllä siellä muutamia huteja oli, muun muassa vitsi, jossa tehoste toimii myöhässä, ei ollut enää niin hauska kolmannella kerralla, mutta muuten sai nauraa siihen tahtiin, että jo puoliajalla alkoi poskia kivistää. Show oli ehdottomasti veteraanien Risto Kaskilahden ja Pertti Koivulan esitys.

Olen erittäin tyytyväinen, että tämä tuli nähtyä, tai ylipäätänsä mitään tuli nähtyä. Ehdottomasti vahvisti tunnetta, että nyt on oltava erityisen aktiivinen ja pidettävä huolta, että tulee jatkossakin käytyä. Teatteri on tarinamuotona täysin omanlaisensa ja haluan nauttia siitä enemmänkin. Itse asiassa jo ensi perjantaina käyn katsomassa toisen esityksen, kirjailija Ian McEwanin romaanin Lauantain näytelmäversiota. Luin juuri häneltä romaanin Makeannälkä, joten tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Haluan myös nähdä, millainen on hieman vakavampi näytelmä, itse kun olen nähnyt pääosin humoristisia esityksiä.

Tulevaa materiaalia
Ensi viikon Kirjoittamisesta-juttu päättää kirjoittajatyypit. Nyt on käyty läpi, mitä nuo tyypit ovat ja seikkailijaa onkin jo tarkemmin tutkittu, joten ensi viikko pyhitetään Suunnittelevalle kirjoittajalle. Tätä voi suositella kaikille, sillä kuten viimeksi totesin, kaikkien on hyvä suunnitella edes jonkin verran.

Perjantain kirja-arvostelu on Dan Brownin Enkelit ja Demonit. Kuuntelin tämän äänikirjana ja täytyy sanoa, että en ole vakuuttunut. Ei kyse nyt huonosta kirjasta ole, mutta korkeintaan keskinkertaisesta. En kuitenkaan ollut vakuuttunut siitä, miten tämä kirja on myynyt miljoonia. On siinä onnistuneitakin osia, mutta liiankin paljon törkeitä virheitä. Näistä enemmän perjantaina.

Maanatain sarjakuva-arvostelu käy läpi minkälainen eepos Miha Rinteen Matkailua pelialalla oikein on. Sen verran voin paljastaa, että vaikka kyse onkin ratkiriemukkaasta näkökulmasta pelialaan, on se samaan aikaan aivan järjettömän masentava. Niinkin masentava, että lopussa ihan harmittaa. Mutta siihen mennessä on hauskaa.

Itse lueskelen tällä hetkellä George R. R. Martinin Lohikäärmetanssi 1:stä, joka on kuin onkin jo uponnut minuun. Hetki kesti, mutta sitten se nappasi kiinni eikä vielä ole päästänyt irti. Ensimmäiset pari sataa sivua alkaa olla takana ja janoan saada tietää lisää.

Toinen kirja jota luen, on Ja hän huutaa -novellikokoelma. Kyseinen antologia on luotu splatterpunk genren ympärille, mikä on sen suurin heikkous. Oletin pitäväni tästä, haluan pitää tästä, mutta nyt huomaan, ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Tämä on kuin Saw-elokuvat olisi tuotu paperille ilman minkäänlaista juonta. Ei nappaa, ei sitten yhtään.

Omaa kirjoittamista
Olen alkanut viime aikoina huomata, että olen vihdoin saanut karsittua turhan ajan tuhlaamisen. Tämä on ollut yksi suurimmista hidasteista viime viikkoina ja kuukausina: jotenkin itse kirjoittaminen ei maistu, joten välttelen sitä internetin syövereissä. Tämänlainen käytös on aiheuttanut valtavasti harmaita hiuksia, mutta silti en ole saanut sille mitään tehtyä. Nyt muutosta on kuitenkin näkyvissä.

Ei se kuitenkaan vielä tarkoita sitä, että olisin turvassa kirjailijan kotisatamassa kirjoittamassa iloisesti aamusta iltaan. Ei toki. Nyt on kaikkea muuta. Kenties kirjoittamiseen liittyvää, mutta silti joutavaa ja yhden tekevää.

Ensinäkin on tämä blogi, jonka olen maininnutkin muutamaan kertaan. Tämä on samaan aikaan hyvä tekosyy kirjoittaa, kun siltä ei tunnu, mutta aikasyöppö silloin, kun kirjoittaminen maistuisi. Tänään on sellainen päivä. Nyt voisin mielelläni kirjoittaa, mutta minun on pitänyt käyttää paljon aikaa niin tähän päivitykseen kuin tuleviinkin juttuihin. (Yhä edelleenkään en valita julkaisutahdistani, se vain on fakta, että se vie toisinaan aikaa.)

Toinen on se, että olen alkanut lukemaan. Minähän siis luen kokoajan, siitä ei ole kyse. Jos en lukisi, olisi hieman vaikea julkaista viikottaista kirja-arvostelua. Se on itse asiassa huomattava parannus, jos luen muiden teoksia kuin selaisin aivottomana internetissä.

Ja silti, se ei ole kirjoittamista.

Luen muiden teoksia, kun minun pitäisi kirjoittaa omiani. Se ei ihan toimi.

Harvoin lukemisesta haittaa on, kirjoittajan nimittäin on luettava erittäin paljon, kuten aiemmin olen jo kertonut.  Lukemisessa onkin pitkälti vain hyviä puolia: omaksun muiden tyylejä ja opiskelen kirjoittamista. Vaikken kirjoita, kehitän omaa kirjoittamistani. Ja maailmassa nyt on paljon luettavaa. Jo nyt luettavien kirjojen lista on loputon. Siis todellakin, loputon. Saan yhden kirjan luettua ja yhtäkkiä listallani on jälleen kymmenen uutta kirjaa. Haluan lukea enemmän ja kaiken, mutta aika ei riitä.

Niin, lukeminen on äärimmäisen hyödyllistä kirjoittajalle - eikä siltikään sitä itseään. Se ei ole kirjoittamista eikä se vie sinun tekstejäsi eteenpäin.

Mitä on kirjoittaja, joka ei kirjoita?

Sitä olen viime aikoina pähkäillyt ja tullut tulokseen, ettei paljoakaan mitään. Tämä kirjoittamattomuuden pato alkaa pikku hiljaa murtua ja muuttua joksikin muuksi, joten siitä olen tyytyväinen. Jotenkin tulisi vain löytää se oikea tapa, ja saada kirjoittaminen jälleen aktiiviseksi.

Nyt nimittäin olisi parempi aika kuin koskaan aiemmin:

Finnconin novellikilpailuun on 15 vuorokautta jäljellä. Otavan nuorten romaanikilpailuun 120 vuorokautta.

Jos näihin haluan osallistua, tulee aikamoinen kiire. Olisiko se avain motivaatioon? Niin, ja pitäisihän tässä kohta lukea pääsykokeisiinkin, mutta se on, no, kohta.

Yritä nyt, VM, yritä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti