sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Viikkoraportti: 32 - Yöllisiä ajomatkoja monstereita karkuun tai miksi hitossa lupasin kirjoittaa romaanin


Tällä viikolla tuli katsottua kaksi uutta elokuvaa ihan oikealta valkokankaalta, eikä elokuvat voisi olla yhtään erilaisempia: megabudjetilla tehty Godzilla ja yhden miehen show Locke. Ja kyllähän tässä taas nähdään, että rahalla saa ilotulitteita, mutta ei se hyvää käsikirjoitusta voita. Itse taas koen yhä kasvavaa kirjoituskriisiä: tarina on valmis, mutta miten hitossa se tulisi kirjoittaa?

Viikon elokuva: Godzilla
Se iso hirviö on palannut! Ottakaa siis hatuistanne kiinni, sillä kun Godzilla kirkaisee, niin ei siinä ole toista sanaa. Tuhoa ja hävitystä jota et ole koskaan aiemmin nähnyt! Hiiaajh!

Mutta totta puhuakseni, en muista koska olisin viimeksi nauranut näin paljon elokuvalle. Ja niin, eihän tämän pitänyt olla huumorielokuva.

Elokuva alkaa suhteellisen vakuuttavasti. Ensiksi on pakollinen prologi, jossa vihjataan, että monstereita on maailmassa ja niitä tutkitaan. Kun fossiileja löydetään, on yksi selvästi kateissa. Samaan aikaan Tokiossa Bryan "Breaking Bad" Cranston ja muu onniperhe valmistautuvat uuteen työpäivään. Cranston on töissä ydinvoimalassa, ja mikä alkaa tavallisena päivänä, muuttuu hyvin epätavalliseksi kun vain heidän ydinvoimalan kohdalla alkaa esiintyä maanjäristyksiä. Mistä kirotusta on kyse?

Valitettavasti jo tässä kohti alkaa huomata, minkälaista höttöä tämä on. Kukaan ei näytä lukeneen käsikirjoitusta ennen toteutusta. Dialogi on yhtä kukkua ja näyttelytyökin näyttää olevan jotain käsittämätöntä. Ihan ärsyttää, miten Cranston, joka vetää niin mahtavan roolin Breaking Badissa, voi olla näin tökerö tässä. Ei niin, että kukaan olisi yhtään vakuuttavampi.

Tästä eteenpäin tarina kiertelee ja kaartelee kuin juopunut kaiju metropolin keskellä eikä katsoja voi olla nauramatta.. Haluaisin paljastaa tässä juonesta vaikka kuinka paljon nauraakseni niille, mutta jätän sen nyt tekemättä. Pointti kuitenkin se, että näitä uskomattomia kohtauksia on, joista valita.

Edes elokuvan hirviöt eivät ole onnistuneita. Godzilla on siisti, mutta hänetkin ollaan onnistuttu pilaamaan liiallisella inhimillistämisellä. Sen sijaan, että kyse olisi kasvottomasta pedosta, on Godzilla yksi elokuvien parhaista kasvonäyttelijöistä. Ei sen kyllä näin pitäisi mennä.
Äh, vähän kuitenkin on pakko kertoa: Yksi elokuvan hauskim- jännittävimmistä kohtauksista koostuu siitä, että sotilaat kuljettavat junalla erittäin tärkeää lastia. Taustalla on jatkuvasti pelko siitä, pääsevätkö he turvallisesti perille. Käykin niin, että ollaan luolansuulla ja toiselta puolelta kuuluu ammuskelua. Urhea sotamies soittaa radiopuhelimeen ja kysyy: "Onko kaikki ok?" Radiopuhelimen toisesta päästä kuuluu ihmisten kirkunaa ja tulitusta. Minkä johtopäätöksen tässä voisi tehdä? Sotamies on sitä mieltä, ettei mitään, koska eihän hän saanut vastausta. Hän siis soittaa uudestaan ja kysyy samaa, nyt jo hieman ärtyneenä: "Vastaa, onko kaikki ok? Voidaanko tulla?" Tuhon äänet kaikuvat radiopuhelimesta ja kaveri soittaa vielä kerran. Lopputulema on, että emme tiedä onko toisella puolen jotain. Kukkuu.

Godzilla sisältää viisi minuuttia todella hienoja kohtauksia. Kolme niistä ovat kohtauksia, joissa Godzilla karjahtaa ja yksi on jo trailerissa nähty laskuvarjohyppy. Se kannattaa katsoa, se on upea (video alapuolella). Muuten - pysykää elokuvasta kaukana. Menkää ja katsokaa Pacific Rim. Se on hirviöelokuva, jonka ansaitset, ja siitä lisää ensi viikolla!




Viikon elokuva: Locke
Locke on elokuva, josta et välttämättä tiedä, mutta jonka olemassaolosta sinun tulisi olla tietoinen. Kyse on nerokkaasta elokuvasta, joka osoittaa miten pitkälle hyvin kerrottu tarina vie.

Locken "erikoisuus" on se, että kuten elokuva Haudattu (Buried), on Locke kuvattu kokonaan yhdessä tilassa. Siinä on vain yksi "oikea" näyttelijä, muut roolit ovat puhelimesta tulevia ääniä. Koko elokuva kertoo siis siitä, että Tom Hardyn esittämä Ivan Locke lähtee töiden päätteksi tienpäälle. Tämän matkan aikana hänen on tehtävä useita puheluita, jotka muuttavat hänen elämänsä.

Siinä missä Haudattu oli kuvattu ahtaassa haudassa, on tässä kuvauksella enemmän vapauksia. Koko puolitoistatuntista ei tuijoteta Tom Hardyn naamaa, vaan välillä näytetään jotain muutakin. Se tuo elokuvalle mukavan rytmin, tekee siitä elävämmän ja näin tarina saa pieniä hengähdystaukoja. Ei se silti muuta sitä, että tarina kertoo miehestä autossa.

Tämä on itse asiassa ainoa elokuva, jossa olen nähnyt katsojan lähtevän kesken kaiken ja se kertookin oleellisen: kaikille tämä ei ole. Olin itsekin hieman, no, pettynyt, kun puhelujen aiheet eivät olleet niin dramaattisia, kuin olin olettanut. Tietyllä tapaa ne ovat jopa ärsyttävän antiklimaattisia ja tavallisia, mutta kun tästä pääsee yli, tajuaa niiden olevan juuri siksi niin samaistuttavia. Meille ne eivät ehkä paljoa merkitse, mutta tälle miehelle juuri nuo asiat ovat hänen koko elämä.

Locke ei ole mikään ennennäkemätön elokuvaihme, mutta se on erilainen ja se on todella vahvasti hyvä. Se on hiton hyvä elokuva. Tarina on todella realistinen ja se kertoo valtavasti niin itsestään kuin meistä kaikista. Miten paljon asiat voivat muuttua puolentoista tunnin aikana?

Jos pidät hyvästä tarinasta, näe tämä elokuva.

Löytöjä verkosta
Kirjailija Katri Alatalon blogissa on mielenkiintoinen juttu "Tulla kirjailijaksi vs. pysyä kirjailijana", jossa hän pohtii omaa uraansa ja minkälaista on olla julkaistu kirjailija. Hän myös pohtii monia kiinnostavaa kysymystä siitä, miten pysyä kirjailijana. Miten jatkat uusien kirjojen julkaisua? Tämän luulisi olevan itsestäänselvää ensimmäisen julkaisun jälkeen, mutta sitä se ei ole.

Jutussa viitataan muun muassa siihen, miten pitää pystyä kirjoittamaan useampaa projektia kerralla. Itsehän pohdin samaa tässä jutussa: Tulisiko sinun kirjoittaa useaa projektia samaan aikaan?

Tulevaa materiaalia
Ensi viikon Kirjoittamisesta perehtyy hieman tarkemmin siihen, mitä me kirjoittajat edes teemme. Pääajatus on kuitenkin se, että meillä on kaksi eri taitoa: Tarina ja sen kirjoittaminen eivät ole sama asia.

Perjantaina arvostellaan Ja hän huutaa - splatterpunk-antologia. Kirjoituskilpailu tuotti samaan aikaan hyvin laajasti erilaisia kirjoituksia tästä verisestä genrestä, mutta samaan aikaan myös todella samanlaisia. Kivahan se oli nähdä, mitä tällä splatterpunkilla nyt oikein tarkoitetaan - itse kun harkitsin myös tähän kilpailuun osallistumista. Arvostelu löytyy jo Risingshadown -nettisivuilla.

Valitettavasti nyt rikotaan monen kuukauden putki: Tänä maanantaina ei ole sarjakuva-arvostelua. Syy tähän on yksinkertaisesti se, etten ole ehtinyt lukemaan Sin Cityä loppuun asti, enkä halua kiiruhtaa sitä yhdellä istumalla. Pahoittelen tästä! Tämä harmittaa varmaan minua kaikkein eniten.

Tällä viikolla olen lukenut John Greenin Paper Towns nuortenkirjan. Tämä oli mukava kirja, jossa oli niin hyvät kuin huonotkin puolet. Toisinaan en tuntenut sen olevan ihan minulle, mutta kyllä se onnistui samaan minut nauramaan. Aionkin lukea tässä lisää Greeniltä, onhan hän tämän hetken kuumin realistinen nuortenkirjailija.

Omaa kirjoittamista 
Tämä on se kohta, jossa kadun julistustani romaanin kirjoittamisesta neljässä kuukaudessa.

Se ei (osittain yllättäen) johdu siitä, että aikaraja on tiukka (se on). Päivät kuluvat kokoajan ohi ja aina pitäisi kirjoittaa enemmän. No joo, se on ymmärretty. Sen piti itse asiassa olla hyvä asia, se jos jokin motivoisi kirjoittamaan enemmän, nopeammin, paremmin ja pidemmälle.

Ei. Ongelma on siinä, etten ole varma, onko nuortenkirja minun juttuni.

Okei, olen tiennyt sen jollain tavalla aina. Eiväthän ne minun kirjojani oikein ole, mutta en halunnut välittää siitä. Olen nimittäin tehnyt työtä sen eteen ja tämän on tarkoituskin olla haaste minulle kirjoittajana. Olen lukenut viime viikkoina kolme nuortenkirjaa ja lisää on lukulistalla. Siellä on ollut hyviä kohtia, mutta mitään suurta euforiaa tai valaistumista en ole kokenut. Ne ovat minulle yhä "vain kivoja" kirjoja.

Eikä senkään pitäisi haitata, koska minulla on tarina, jonka todella haluan kertoa. Asetinkin itselleni sen vaatimuksen, että ennen kuin lähden todella kirjoittamaan tätä kilpailua varten, keksin jonkin idean. En pakota mitään turhaa hölynpölyä ja sovella matkalla. Tarvitsen idean.

Onneksi minä sain sen.

Ja idea on mielestäni hyvä, se on mielenkiintoinen ja kiehtova ja muita ylistäviä adjektiiveja.

En vain tiedä miten kirjoittaa nuorille.

Minulla on hieno prologi, mutta ensimmäinen luku ei. vain. onnistu. Olen kirjoittanut sen neljä kertaa uudestaan aina vähän eri tyylillä. Kaksi kertaa kolmannesta persoonasta, kaksi ensimmäisestä. Vieläkään en tiedä kummalla tarina kannattaisi kertoa. Haluaisin kirjoittaa sen kolmannesta, mutta ensimmäinen saattaisi toimia paremmin.

Jostain syystä en vain onnistu löytämään tähän sitä ääntä ja sitä sävyä, jota etsin. Tai en minä etsi mitään, kunhan kävelen puun ympäri ja odotan törmääväni "siihen johonkin".

Uskon ongelman tulevan siitä, että kyse on realistisesta tekstistä, josta jännitys tulisi tavallisista asioista. Enkä minä nyt tiedä osaanko tehdä sitä. Haluan menevän alun, mutta miten sen voi kirjoittaa, kun en voi julistaa kenenkään kuolleen tai kuolevan? (No osaan minä muitakin alkuja.)

Ja kyllähän niitä tapoja on: Mainitsemassani John Greenin Paper Townissa päähenkilö muistelee hetkeä kun löysi kuolleen henkilön. Tilastollinen todennäköisyys tavata se ainoa oikea alkaa sillä, että sattumusten seurauksena päähenkilömme myöhästyy vain neljä minuuttia lennolta. Will Grayson, Will Grayson kirja alkaa sillä, että päähenkilömme toteaa isänsä kertoneen: "Will, you can pick your friends and you can pick your nose, but you can not pick your friends nose."

Tämä tarina ei vain sisällä kuolleita henkilöitä, eikä se pohjaudu satumaisen sattuman ympärille eikä hahmon ole tarkoitus olla mikään oih niin charmaattinen charmikas charmu. Itse asiassa tarina alkaa ikävällä kannalla. Kyllä, siitä voi myös saada juttua, mutta mikä minua pelottaa on se, että tarina saa liian negatiivisen sävyn. Nuoresta hahmosta on aivan liian helppo saada valittava teiniluuseri, jota taas en halua (tai en ainakaan niin rajusti). Lähin vastine tälle on Elämäni seinäruusuna alku, jossa päähenkilö aloittaa kirjeen tuntemattomalle, mutta tässäkin hän sanoo jo niinkin sydämiä murskaavan lauseen kuin: "Huomaan olevani onnellinen ja surullinen samaan aikaan, ja yritän nyt selvittää miten se on mahdollista." (Ei suoralainaus.)

Ja ah niin ihanaa ja uh, niin liikuttavaa, mutta ei hahmoni tulisi tuollaisikaan juttuja letkauttaa.

(Pitäisikö uudelleen kirjoittaa, miten blogin kirjoittajasta on aivan liian helppo saada valittava teiniluuseri?)

No, mutta joo, mutta ei kuitenkaan eli ei.

Paha tässä on mitään tehdä. Halut alkaa mennä, mutta silti haluaisin yrittää. Tiedän tarinassa olevan potentiaalia, mutta miten se kerrotaan, on tällä hetkellä se isoin ongelma. Nyt tulisi löytää se nuorten ääni sisimmistäni. Yritän keksiä ratkaisua vielä, mutta jos ei, niin miten paljon minua hävettääkin sanoa, saattaa tarina jäädä kertomatta. Pidetään tämä vaihtoehto kuitenkin vielä sivussa. Yritetään vielä kirjoittaa se.

Ja jos siitä ei mitään tule, niin ei hätää: kestäähän Donna Tartillakin kymmenen vuotta kirjoittaa romaanin. Tuolloin hän tosin voittaa Pulitzer-palkinnon ja miljoonayleisön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti