sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Viikkoraportti: 31 - Perhana, se nuortenromaani!

Viikot menee lentäen ohi ja kelit lämpenee huolestuttavaa vauhtia: kesä taitaa lähestyä? Eikä luonto ole ainoa, joka tässä on muutoksessa. Itselläkin alkaa pääsykoe lähestyä, työrintamalla koetaan muutoksia ja jonkinlainen lomakin pitäisi viettää. Ja kaiken lisäksi kirjoittaakin haluaisi. Jahas, jahas. Mites nämä kaksi sopii yhteen? No, vähän vaihtelevasti tällä viikolla. Alkuviikko hyvin, loppu vähän kehnommin.

Viikon elokuva: Ota kiinni jos saat - Catch Me If You Can
Tositapahtumiin pohjautuva Ota kiinni jos saat kertoo huijari Frank Abagnalen uskomattoman tarinan. 1960-luvulla elänyt nuori onnistuu huijaamaan miljoonia dollareita ja lentämään vähintään yhtä monta mailia ilmaiseksi. Frank väittää olevansa niin lentäjä, lääkäri kuin asianajajakin, eikä tämänlainen toiminta selviä huomiotta: FBI on tiukasti perässä valmiina ottamaan Frankin kiinni.

Itselle elokuva kolahti ja kovaa, kuten monet muukin huijareista ja veijareista kertovat tarinat. Tavat, joilla Frank väärentää shekkejä ja todistuksiaan, ovat kiehtovia, vaikkei näitä erityisen tarkkaan esitetääkään. Tarinalla on mukavan kevyt ote, mutta vaikka tarina paljastaakin aikalailla sen, mihin tarina päättyy, on jännitystäkin mukana: toisinaan todella pelottaa, mitä oikein tulee tapahtumaan.

Vielä nuorehko Leonardo DiCaprio vetelee roolinsa hyvin ja FBI-agenttina toimiva Tom Hanks on myös tasaisen vakuuttava ilmestys. Ota kiinni jos saat onkin erittäin varma valinta katsottavaksi. Se ei kenties ole vuoden paras elokuva, mutta hyvin vahva se on. Tätä katsoessa tuskin tulee pettymään.

Tulevaa materiaalia
Keskiviikkona perehdytään siihen, Miten luodaan halveksuttava päähenkilö? Tämä on varsin ajankohtainen aihe, sillä viime vuosina suosioon on noussut juuri ne ei-niin-kivat-päähenkilöt. Tästä oli ihan Helsingin Sanomissa juttu, jossa ihmeteltiin, mikä trendin on luonut. Kellarissa kuitenkin vain sivuutetaan miksi, ja keskitytään sen sijaan siihen miten.

Perjantain kirja-arvostelu ottaa tutkittavakseen  Ernest Hemingwayn klassikko lyhytromaanin Vanhus ja meri. Ja mikä matka tuo onkaan, miten paljon yhdessä meressä voi olla. Taistelu elämästä ja kuolemasta vakuuttaa yhä.

Maanantaina arvostellaan novellisarjakuva Kynekologiaa, jonka on kirjoittanut takakannen mukaan yksi amerikan suurimmista sarjakuvantekijöistä, Daniel Clowes. Vähän erilainen sarjakuva osaa kyllä luoda mustaa huumoria sisältävän sekasotkun ihmissuhteista, mutta laiskuus taiteessa silti harmittaa.

Ne, jotka tätä ahkerammin lukevat, varmaan arvaavatkin, mitä olen tälläkin viikolla lukenut? Kyllä. Lohikäärmetanssi jatkuu yhä. Sen lisäksi olen kyllä lukenut yhden jos toisenkin teoksen, tässä mainitaakseni nuortenkirjan, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, joka tuntui siltä, kuin olisi alkanut katsoa romanttista Hollywood-elokuvaa. Eikä se ole suinkaan haukku. Hienoa tässä oli se, että nyt olitiin kirjoitettu kolmannessa persoonassa, mikä tuntuu olevan omaan makuun liiankin harvinaista nuorten kirjoissa.

Omaa kirjoittamista
Tämä on nyt ensimmäinen kokonainen viikko sen jälkeen, kun tiedotin kallioilta ja kukkuloilta kirjoittavani romaanin neljässä kuukaudessa. Miten se meni?


No, vähän vaihtelevasti.

Ensinnäkin, viime viikolla mainittu scifi-novelli ei vain löytänyt onnistunutta muutosta. Kai siinä alkoi deadlinekin vähän painaa päälle. Teksti ei sitten lopulta löytänyt sitä oikeaa tapaa kertoa itseään, joten tämä laitetaan taka-alalle. Yritin osallistua Finnconin novellikilpailuun uudella idealla, jonka sain neljä päivää ennen deadlinea. Minulla oli toimiva ideanalku, mutta huomasin neljännellä sivulla, ettei tätä voi kirjoittaa kahteenkymmeneen sivuun. Tästä syystä tämäkin idea sai nyt siirtyä syrjään (joskaan roskiin se ei tietenkään mennyt, tästä nimittäin haluan joskus tarinoida enemmän ja pidemmin).

Eikä tässä mitään, tarkoitus oli hyvä ja toteutus olisi ollut vielä parempi, mutta monta asiaa esti. Halusin kuitenkin yrittää, koska tämänlaisen kilpailun voittaminen olisi ollut parempi kuin hyvä. (Hylkäsin ajatuksen Osuuskumman galaktisesta scifiantologiasta. En vain osaa ajatella niin massiivisesti, että koko universumi olisi vaarassa, en siten, että siitä tulisi jotain vakavasti otettavaa.)

Tähän kohtaan nuo olivat siinä mielessä huonoja projekteja, että ne veivät aikaa nuortenromaanilta.

Tämä projekti onkin edennyt nyt käytännössä taka-alalla. Olen tehnyt sen verran taustatyötä, mitä aiheesta kykenen, ja nyt pitäisi se suunnitelma luoda. Jostain syystä tämä ei vain inspaa. Nyt on taas se kynnys, jonka ylittäminen on teoriassa äärimmäisen helppoa, käytännössä liki mahdotonta aina tiettyyn pisteeseen asti. Tiedän, että kaikki on korvieni välissä ja jos haluan, minähän kirjoitan. Miten se vain kukistetaan?

Joka tapauksessa, seuraavana on suunnitelma. Koska tarinallani on rajatut päivät, niin se on pakko tehdä. Minulla on se jo jollain tasolla mielessä, mutta se pitäisi kirjoittaa nyt puhtaaksi paperille ja saada kronologia toimimaan. Tälle pitäisi varata kunnolla aikaa, jotta sen saisi hoidettua kerralla pois alta.

Vähäsen kuitenkin olen aloittanut itse kirjoittamistyötä. Uudelleenkirjoitin testiluvun, joka on kirjan aloittava luku, ja aloitin sitten ensimmäisen "oikean" luvun kirjoittamista. Siinä kyllä jo huomasi, että ollaan uusilla vesillä. Kirjoitustyylin hakeminen on todella vaikeaa. Miten oikein kirjoitat nuorille? Miten tasapainotellaan masennuksen ja yli-innokkuuden välillä, vaikka nuorelle kaikki onkin niin äärimmäistä? Miten tehdään kaikki niin hurjan mielenkiintoiseksi, uskottavaksi, muttei uskomattomaksi? Miten tehdä hahmosta sopivalla tavalla erakoitunut ja kyydistä pudonnut, muttei ärsyttävä luuseri?

Ensi kertaa huomaan käyväni tämänlaisia kysymyksiä läpi. Aiemmissa teksteissä, "aikuisten" teksteissä, nämä ovat tulleet luontevasti. Teksti vain kulkee eteenpäin, eikä tätä tarvitse ajatella. Nyt joudun tuumaamaan jatkuvasti näitä asioita. Tämä johtuu mitä luultavammin siitä, että yleisö on erilainen, mutta myös siitä, että ollaan paljon "herkempiä" asioiden lähteellä. Realismi vaatii olemaan, no, realistinen.

Jos tässä olisi yliluonnollisia tai muuten vain uskomattomia elementtejä, ei näitä ongelmia olisi (olenhan kirjoittanut yhden puolivalmiin nuortenromaanin). Nyt kun jännitys, itse tapahtumat, pitää saada varsin, no, yksinkertaisista ja jokapäivisistä tapahtumista, niin lähestymistapa pitää olla pikkuisen erilainen. Sen sijaan, että olisi koko yhteisöä vastaan taisteleva ja kaikki nykyiset, vieraat lait kieltävä teini, ollaankin siinä, että mitä tunteita vieraan ihmisen syntymäpäiväjuhlilla herää.

Toisaalta, tämä on hieno harjoitus. Toivotaan, että tästä tulee jotain, mutta jo nyt tiedän, että minun on uusittava ensimmäinen lukuni. Se ei vain toiminut tuolla tavalla.

Sanon vielä sen, että kirjoittaminen on muutenkin ollut erityisen tuskallista viime aikoina. Jokainen sana tuntuu olevan hakusessa eikä yksikään välitä sitä tunnetta tai toimintaa, mitä haluan. Sanat eivät tule ulos, ne pitää pakottaa paperille. Hyvähän on, jos pystyy pakottamaan kun siltä ei tunnu, mutta se vain on, anteeksi kielenkäyttöni, ihan perseestä. Silloin kirjoittaminen on viimeinen asia mitä haluaa tehdä.

Sitä se kuitenkin on. Nytkin pitäisi jatkaa läpi harmaan kiven.

Ensi viikolla uutta raporttia! Ehkä silloin tuloksia on jo enemmän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti