sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Viikkoraportti: 21 - Eteneminen ilman sanoja

Aivotyö ja projektien suunnittelu kuullostaa ajatuksena hyvältä ja sitähän se onkin. Tärkeää pohjatyötä, jonka jälkeen on hyvä aloittaa oikea rakennus. Silti, aina tämän jälkeen olen pettynyt itseeni. Kun oikeita sanoja ei tullut kirjoitettua, niin tulee kysyttyä itseltä: "Etkö oikeasti saanut mitään aikaan?"

Kyllähän sitä monenlaista etenemistä on, joten kyllä, sain aikaan jotain. En ehkä sanamäärällisesti, mutta tarkoitus olisi, että seuraavan kerran kun sormet asetetaan näppäimille, niin tekstiä tulee kahta kauheammin. Joskushan se miettiminen on tehtävä.
  
Viikon elokuva: American Hustle
Ohjaaja David O. Russell on näyttelijöiden ohjaaja. Hänen kolme viimeisintä elokuvaa, The Fighter, Silver Linings Playbook ja American Hustle, ovat ansainneet hänen näyttelijöilleen kasoittain palkintoehdokkuuksia ja voittoja. Uusimman elokuvansa kuvauksissa hän sanoi Christian Balelle, että improvisoi mielummin, jos käsikirjoitus ei toimi. Bale vastasi, että se sotkee käsikirjoituksen juonen, johon Russell vastasi vihaavansa juonia. Hän haluaa hahmoja.

Siinä hän on myös onnistunut. Ei siinä mitään, mutta on American Hustlen juonikin mielenkiintoinen. Elokuvan aiheesta, huijaamisesta, saadaan paljon irti. Ihmiset tungetaan paikkoihin joissa heidän ei pitäisi olla ja katsoja joutuu kärvistelemään seuratessaan mitä on edessä. Panokset nousevat ja kokoajan miettii, koska tämä korttitalo sortuu. Harmillisesti elokuvan loppu on hieman antiklimaattinen. Suurta ratkaisua ei ole, jossa kaikki sidottaisiin yhteen. Tai on, mutta se ei tunnu siltä. Osa ongelmista jää huomion ulkopuolelle, vaikkei niitä unohdeta

Silti elokuvan suurinta antia on kuitenkin näyttelijät ja ihmiset. Jokainen vetää roolinsa hienosti ja heidän tarinaansa on kiehtovaa seurata. Nämä särkyneet ihmiset yrittävät pärjätä parhaansa mukaan, eikä kukaan ole ehdoton hyvä tai paha. Kaikki ovat vain hyvin, hyvin harmaita. Jokainen haluaa selviytyä, oli se sitten vain hengissä tai saadakseen jotain parempaa itselleen tai muille. Haavoittuvat hahmot tuntuvat eläviltä ja todellisilta, heidän valintansa, vaikkakin järjettömiä, ovat täysin järkeviä. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, ja jos on, he eivät halua tietää siitä. Jokainen huijaa itseään ja jokaista toista.

Christian Bale, joka on lihottanut itsensä roolia varten, vetää erityisen hienon roolin. Minulla on usein vaikeuksia samaistua ja kiintyä hahmoon, mutta tässä kiinnyin häneen todella vahvasti. Hän on äärimmäisen hieno hahmo, niin hyvine kuin huonoine puolineen. Muut eivät kuitenkaan jää varjoon ja esimerkiksi Jeremy Renner, joka on aiemmin näytellyt lähinnä yrmeitä toimintasankareita, saa tilaisuuden näyttää, että osaa myös näytellä.

American Hustle huijaa tiensä katsojan sydämeen. Vaikka jokainen juoni syntyy ihmisistä ja heidän tekemistä seurauksista, on se American Hustlessa korostetussa asemassa. Suosittelen.

Viikon elokuva: Tahraton mieli - Eternal Sunshine of the Spotless Mind
Tahraton mieli on elokuva, joka saa katsojan miettimään jotain uutta. Se on hieno saavutus, mutta valitettavasti jää pitkälti sen ainoaksi. Itse tarina ei ole niin sulava, kuin voisi olla.

Jim Carreyn esittämä Joel Barish on mies, jolla on vaikeuksia naisten kanssa. Silti hän kaipaa rinnallaan jonkun, joten kun hän tapaa Clementinen, hyvin impulsiivisen naisen joka haluaa ilman mitään näkyvää syytä viettää aikaa Joelin kanssa, Joel rakastuu syvästi. He päätyvät seurustelemaan toistensa kanssa ja kaikki on hyvin. Jotain kuitenkin käy heille, ja kun Joel yrittää tavata Clementinen, näyttää se siltä kuin Clementine ei edes tuntisi häntä. Joelin ajatukset risteilevät edes takaisin. Mitä on tapahtunut? Miten Clementine voi tehdä niin hänelle? Hänen ystävällään on kauhistuttava vastaus: Clementine on käynyt toimenpiteessä, joka pyyhkii kaikki muistot Joeliin liittyen.

Olisitko sinä valmis pyyhkimään kaiken toisesta ihmisestä, huonosta kokemuksesta? Pääsisit eroon kaikesta sydänsurusta, sillä eihän sinulla edes olisi enää mitään mitä surra. Se kaikki olisi kadonnut, eikä niitä hetkiä enää olisi. Se on elokuvan kysymys, ja mielenkiintoinen kysymys onkin. Voiko näin tehdä, onko se oikein itseä tai muita kohtaan? Pystyisitkö sinä tekemään niin ja jos, auttaisiko se?

Jim Carrey on yllättävän vakuuttava roolissaan, eikä hän kertaakaan vääntele naamaansa. Elokuva todistaa, että Carrey osaa näytellä. Plussaa myös siitä, että elokuva on käsitelty sillä tavalla, ettei se tunnu komedialta ja katsojana on helppo kuvitella Carrey tähän rooliin. Katsojaa ei vainoa ajatus, että kohta se alkaa ilveillä.

Lähtökohta ja juoni itsessään ovat kiehtovia, mutta muuten sillä ei ole paljoa tarjottavaa. Se onnistuu tuomaan muutaman yllättävän käänteen ideallaan, mutta tarina muuttuu puolen välin jälkeen itseään toistavaksi. Ruudulla tapahtuu asioita, mutta se ei varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin, olemme yhä samassa tilanteessa. Yllätyksien puute jää hieman vaivaamaan. Katsojana toivoo, että elokuvantekijät olisivat hyödyntäneet tätä mielenkiintoista teknologiaa vieläkin mielikuvituksellisemmalla tavalla, ja vaikka teknologia vaikuttaa moneen asiaan, se ei silti vakuuta niin paljon kuin voisi.

Tahraton mieli tuo täysin uuden näkökulman elämään ja ihmisiin, mikä on yksi hienoimmista saavutuksista, jota tarina voi tehdä. Sen takia elokuva on katsomisen arvoinen.

Tulevaa materiaalia
Kirjoittamisesta juttu tulee ensi viikolla käsittelemään tarinoiden sydäntä. Mikä on kaikkien tarinoiden tärkein asia? Se selviää keskiviikkona. Whuu.

Tulevista jutuista: olen kirjoittamassa omaa juttuani kirja-alasta. Tuleeko se nyt alkavalla viikolla vai sitä seuraavalla, en ole vielä täysin varma.

Maanantain sarjakuva-arvostelu on Art Spiegelmanin Maus. Elämänkerrallinen tarina toisesta maailmansodasta ja siitä, miten äärimmäinen taistelu selviytyäkseen siitä on ollut ja mitä sen jälkeen tapahtui. Tämä on todella hieno kirja joka näyttää toisen maailman sodan kauhut paljon paremmin kuin yksikään oppikirja.

Perjantain kirja-arvostelu on vaihteeksi taas englanniksi. Ja yllättäen myös äänikirja. Ensimmäinen kirja, jonka olen Brandon Sandersonilta lukenut (kuunnellut), Steelheart. Jännittävä kirja siitä, mitä tapahtuisi jos tavallisista ihmisistä tulisi yhtäkkiä supersankareita. Ja jokaisesta voimia saaneesta tulisi yhtäkkiä paha. Mahtavia taisteluita ja ongelmia, tämä oli kuin elokuvaa kuuntelisi.

Valitettavasti olen joutunut lukemaan kaikkea muuta pakollista ja siksi kaunokirjallisten teosten lukeminen on jäänyt hyvin vähälle. Siis yhä edelleen jatketaan Cormac McCarthyn Veren ääriin romaanin kanssa. Mitä enemmän luen, sitä enemmän pidän siitä. Hyvin, hyvin väkivaltainen ja armoton. Se näyttää maailman, jossa millään ei ole arvoa ja jossa kuka tahansa saattaa kuolla koska tahansa ilman minkäänlaista järkeä tai selitystä. Hurjaa luettavaa. Hänen runollinen, kaunis kielensä on ehdottomasti kirjan kohokohtia.

Sarjakuvista alan lukemaan Batman Hush teosta. Olen lukenut sen kerran aikaisemmin ja olen vähän jopa pantannut tämän lukemista. Ilmestyessään Hush myi käsittämättömiä määriä, eikä se yllätä. Taide on äärimmäisen yksityiskohtaista ja kaunista, ja tässä tavataa käytännössä kaikki vähänkään merkittävät Batmanin viholliset.

Omaa kirjoittamista 
Tämä viikko on mennyt muiden, kuin omien projektien parissa. Jep, maaliskuu alkoi ja niin myös kouluhaut. Ennakkotehtävät ja lukeminen on vihdoin alkanut. Sinänsä jee, sinänsä ei. Todellakaan.

Näiden tehtävien myötä olen useampaan kertaan joutunut siirtymään ulos omalta mukavuusalueeltani ja vaikka se raikastaa kirjoittamista ja tuo uutta haastetta, se tuo myös omia vaikeuksia. Kun ei itse ole täysin varma siitä, mitä voi ja mitä ei missään nimessä pidä tehdä, niin löytää itsensä epätoivoisesta umpikujasta.

Ymmärsinkö oikein? Onko tämä hyvä? Saako näin tehdä? Mitä edes halutaan? Tämänlaiset kysymykset alkavat vaivaamaan ja vaikeuttavat koko prosessia. Itse kirjoitusprosessi saattaisi olla jopa helppo, mutta sen aloittaminen on äärimmäisen vaikeaa.

Olenkin joutunut käyttämään paljon aikaa lukeakseni jotain muuta kuin mitä tavallisesti lukisin ja suunnitella ja miettiä erinäisiä tehtäviä. Jälleen minusta tuntuu, etten saa aikaan kun sanoja ei synny, vaikka tämä miettimisprosessi vaaditaan, ennen kuin sanoja voidaan vihdoin alkaa asetella paperille.

Sinänsä tämä kaikki on siedettävää ja ehdottomasti haluan tehdä sen. Silti ne vievät todella paljon aikaa kaikelta muulta ja pian huomaan aikataulujen paukkuvan useammasta suunnasta, kaikki pitäisi saada heti valmiiksi.

Nyt pitäisi olla suunnitelmallinen ja suorittaa tehtävät ajallaan ja oikeassa järjestyksessä. Harmi vain, että olen äärimmäisen ei-suunnitelmallinen, varsinkin kun tulee kirjoittamiseen ja lukemiseen. Huomaan myös, että lukeminen on hyvin vaikeaa. Pariin vuoteen kun ei ole opiskellut, niin siitä on vaikea saada tässä kohti kiinni. Miten kukaan voi lukea kirjaa, joka ei kiinnosta (siis ei-kaunokirjaa) yli puolta tuntia kauempaa?

Novellini oikoluku siis jäi, mistä olen pettynyt. Olisin halunnut sen valmiiksi ja mieluusti saada myös uuden kirjoitettua. No, kaikkea ei voi saada. Ensi viikoksi yritän saada asiani paremmin järjestettyä. Kuun loppu tarkoittaa niin Novan kuin kouluhakujenkin päätöstä. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten minä saan materiaalia molempiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti