maanantai 17. maaliskuuta 2014

Sarjakuva-arvostelu: I Kill Giants

4/5 pistettä - fantasia, nuoret - noin 180 sivua - sisältää kaikki julkaistut 7 osaa - kustantanut Image Comics - ilmestynyt 2009 - EI suomennettu - kirjastolaina

I Kill Giants ilmestyi vuonna 2008 seitsemän osan minisarjana. Sarjakuva on saanut varteenotettavaa huomiota ja se nousi ilmestymisvuonnaan ja myöhemmin top sarjakuvien ja minisarjojen listoille. I Kill Giantsia pidetään sopivana varsinkin nuorille, ymmärrettävästi nuoren sankarittarensa johdosta, mutta sitä voi suositella ehdoitta lähes kelle tahansa, sillä vaikka sarjakuva käy nuoren elämänvaiheita läpi, voi jokainen samaistua tarinaan. I Kill Giantsilla on myös kunnia olla yksi harvinaisista tarinoista, kirjoista, elokuvista ja sarjakuvista, jotka ovat koskettaneet minut lähes kyyneliin asti.

Barbara Thorson on kymmenenvuotias nuori tyttö, joka surmaa jättiläisiä. Tai niin hän ainakin kuvittelee. Barbara on hurahtanut täydellisesti Dungeon & Dragonsin maailmaan ja jättiläiset ovatkin käytännössä ainoat asiat, joista hän puhuu. Muut pitävät häntä hieman outona, mutta kunniakkaana pelurina, eikä se häntä haittaa. Ajatelkoon muut mitä ajattelevat. Muiden mielestä hänen olisi kuitenkin hyvä irtautua tästä fantasiasta ja puhua joskus vakavastikin.

Tämän enempää juonesta ei kannata sanoa. Juoni on helposti pääteltävissä, mutta kirja tekee myös parhaansa hämätäkseen lukijaa vääriin suuntiin. Tässä se myös onnistuu ja kirja toimii parhaiten, kun siitä tietää mahdollisimman vähän.

Kirjan alkupuoli ei ole mitenkään erikoinen. Itse asiassa jossan kohti se alkaa jopa tympiä. Barbara on aloittaa sympaattisena, mutta toisten käydessä ärsyttäväksi, Barbara käy samalla mitalla päälle. Hänessä on siis voimaa puolustaa itseään, mutta alun teema jatkuu niin pitkään, että Barbarasta alkaa jäädä paha maku suuhun. Hän ei olekaan niin mukava hahmona, kuin oletettiin vaan vastaa kaikkeen väkivallalla ja huutamalla. Voi myös väittää, ettei alussa ole sen enempää mitään, mistä ottaa kiinni. Missään nimessä tarina ei ole alussa huono, se ei vain tunnu erityiseltä.

Viimeinen kolmannes kääntää kaiken päälalelleen. Kirja räväyttää lukijan eteen sellaisen tapahtumavyöryn, että lukijan on vain käänneltävä sivuja ja pysyttävä mukana. Tarina onnistuu lopussa shokeeraamaan useamman kerran, ensiksi hämmästyttämään ja sitten mykistämään. Tarinassa käydään niin sankaruuden huipulla kuin pohjallakin. Aiemmat tapahtumat saavat tukea ja palkitsevat lukijaa, joka on jaksanut seurata tarinaa. Mutta vaikka tarinan huippukohdat ovat lopussa, vaatii se koko tarinan muovatessaan itseään jättiläismäisiin mittoihin.

JM Ken Niimuran tyyli herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Taide on mustavalkoista ja piirrosjälki tuo mieleen luonnostyöt, paljon ohuita viivoja, eikä realistisuus ole pääosassa. Paikka paikoin löytyy hyvinkin nättejä kuvia, mutta liian usein se näyttää liiankin paljon sutaistulta. Lukijasta tuntuu, ettei taiteeseen ole panostettu ja ettei Niimura osaa piirtää kunnolla. Tässäkin käsitys muuttuu viimeisessä kolmannessa. Niin tarinan kuin kuvituksen puolesta on luvassa käsittämättömän eeppistä menoa, joka saa lukijan taputtamaan perässä. Yksinkertaisesti kaunista.

I Kill Giants on erittäin hyvä sarjakuva juuri juonensa takia. Se on myös tarina, joka olisi menettänyt paljon kirjamuodossa ja todistaa siten sarjakuvan mahdin. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on siihen latautunut tunne. Ulkoistamalla tapahtumat ja esittämälle ne tällä tavalla, tarina onnistuu saamaan lukijasta irti vahvoja tunteita joihin lähes jokainen voi samaistua. Juuri siksi I Kill Giantsia voi suositella kaikille luettavaksi. Varmuudella voi sanoa, että se varmasti herättää tunteita.

Jälkikeskustelu - sisältää juonipaljastuksia
Bongasin I Kill Giantsin eräältä listalla, jossa oli suurimpia sarjakuvia jotka tulisi lukea nuorena. Ihmiset olivat ehdottaneet listalle niin laajasti teoksia, että olisi ollut hölmöä ajatellan listan olevan vain nuorille. Enkä minä oikeastaan tiedä, miksi sarjakuvaklassikko Watchmen, Vartijat, muka pitäisi lukea juuri nuorena.

Luin tältä listalta löytämäni Mausin, josta pidin suunnattomasti ja nyt myös tämän. I Kill Giants tosiaan on hyvä lukea jo nuorena, mutta jos ei ehdi, niin se ei haittaa lainkaan.

Erikoistahan tässä on se, että minä luulin kokoajan kyseessä olevan fantasia, jossa nuori tyttö tappaa jättiläisiä (miksiköhän). En missään kohti ajatellut, että se olisi vain peliä. Ajattelin kyllä fiksuna, että tyttö taistelee mielikuvitus hirviöitä vastaan, mutta kuvitus ja maailma on fantasiatyyppinen, ei reaalimaailmaan sidottu. Tämä yllätti ja osittian myös harmitti. Se vaikutti hauskemmalta.

Kun kyse sitten olinki realistisesta tarinasta, en enää olettanut siellä olevan jättiläisiä. Ja sitten ne tulivat ja minulla kesti hetki miettiä, mistä tämä tarina edes kertoo. Onko tämä nyt realistinen vai ei. Tämä hämmennys jossa lukijana en tiennyt maailman sääntöjän, onko kaikki todellista vai ei, häiritsi. Kaikki viittasi mielikuvitukseen, mutta maailma koki silti muutoksia, myös muut näkivät hirviöt. Lopuksi jäi epäselvä kuva siitä, mitä tässä nyt tapahtuu.

Heti kun pystyin jättämään tämän pohdinnan irti, pääsin hukuttautumaan tähän liki täydelliseen kliimaksiin. Se oli visuaalisesti ja tarinallisesti niin palkitsevaa, että pientä kirjailijaa alkaa heikottaa. Kun loppu selitti aiemmat hämmennykset, mikä ihme yläkerran hirviö oli, ja mitä muuta siellä oli tapahtunut, koko kirja tuntui niin paljon paremmalta. Täydellinen se ei ole, koska alku on aikamoista taistelua jotta pääsee eteenpäin, se ei vain tunnu miltään ja jos tuntuu, niin enemmänkin vastenmieliseltä. Itse en enää pitänyt Barbarasta, kun tämä alkoi mätkiä jokaista.

Itse aion hankkia I Kill Giantsin omaan kirjahyllyyni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti