perjantai 27. joulukuuta 2013

Sarjakuva-arvostelu: Vartijat - Alan Moore

5/5 pistettä - supersankari, vaihtoehtoinen historia - käsikirjoittanut Alan Moore, kuvittanut Dave Gibbons - alkuperäinen nimi Watchmen - sisältää julkaistut 12 osaa, noin 400 sivua - ilmestynyt alunperin vuosina 1986-1987, julkaistu suomeksi vuonna 2006 - kustantaja Egmont kustannus - oma kirja

Vartijat on historiallisen kehuttu sarjakuvaromaani, ainoa sarjakuva TIME-lehden 100 parhaan romaanin listalla. Ylistetty monella osa-alueella se on käsikirjoittajan Alan Mooren taidonnäyte luoda aito ja elävä maailma täynnä ihmisiä. Se ottaa kaiken hyödyn omasta formaatistaan irti ja on kehunsa ansainnut. Egmontin otettua sarjasta uusinta painos ei ole enää mitään tekosyytä jättää kirja hyllylle.

Vaihtoehtoisessa Amerikan historiassa eletään vuotta 1985 ja Koomikko on kuollut. Poliisit uskovat kyseessä olevan murha, mutta Rorshach, toinen entinen naamioitunut kostaja, epäilee jonkun haluavan tappaa entisiä supersankareita. Sankareiden aika on jo ohi. Ketä haluaisi surmata heitä?

Tästä yhdestä tapahtumasta alkaa massiivinen juonenkäänteiden ketju joka leviää niin ajassa kuin paikassakin. Niin vanhat supersankarit kuin tavalliset ihmiset saavat osansa. Vartijoiden hahmokaarti on käsittämättömän iso, mutta se on käsitelty niin hienostuneesti, ettei sitä edes toisinaan tajua. Kaikki langat pysyvät siististi kasassa ja luovat yhden, täyteläisen kokonaisuuden. Siitä Vartijoissa onkin kyse, isosta, elävästä ja hengittävästä maailmasta. Ihmiset, niin supersankari päähenkilöt kuin myös sivulliset ovat kaikki oikeiden ihmisten oloisia. Kaikilla on omat motiivinsa, oma elämä ja tarkoitus. Mitä syvemmälle pääsee, sitä enemmän tähän maailmaan alkaa uskoa, maailma jossa supersankareita todella oli, joka ajautui toiseen historiaan kuin me. Niin historia kuin politiikkaakin on muuttunut supersankareiden myötä.

Mooren käsikirjoitus on vailla vertaansa. Hänen kykynsä luoda eläviä hahmoja ja tunnetta on ilmiömäinen. Jokainen monista hahmoista tuntuu yhtä tärkeältä. Ehkä hienoimman tempun, minkä Moore onnistuu tekemään, on kertoa useita tarinoita samaan aikaan. Hyvin usein sivuilla kulkee kaksi eri tapahtumaketjua samaan aikaan. Molemmat tapahtuvat kommentoivat toisiaan ja tapahtumia. Kun ideasta saa kiinni on fiilis mahtava seuratessa miten on mahdollista sitoa kaksi lähtökohtaisesti niin erilaista asiaa toisiinsa.

Vaikka kyse on supersankari sarjakuvasta ja he ovat aiheen keskipisteenä, on taianomaiset elementit tässä minimissään. Vain yhdellä hahmolla on oikeita supervoimia, muut ovat vain tavallisia ihmisiä jotka haluavat monista eri syistä tehdä jotain ympärillä olevalle maailmalle. Kaikki on sidottu realismiin. Juoni jaksaa kiinnostaa ja yllättää, vasta aivan viimeiset juonenkäänteet saattavat hämmentää osaa lukijoista.

Gibbonsin taide on klassista sarjakuvatyyliä, ja sellaisena hyvin kaunista. Vaikka Moore on täyttänyt sivut lukuisilla tekstipalkeilla, on Gibbons päässyt näyttämään taitelijan kyntensä. Suuret tekstimassat saattavat viedä huomion, mutta kannattaa keskittyä kuviin. Kuvat eivät ole vain kauniita, vaan ne paljastavat uutta. Gibbons käyttää taitavasti erityisiä kuvakulmia ja asetelmia. Väritys on samaten hienoa, värit kuvaavat hyvin tapahtumia.

Vartijat on ehdottomasti tarinoiden ja sarjakuvien aatelia. Se toimisi erityisen hyvin omana romaaninaan, mutta sarjakuvamuoto tuo siihen paljon lisää. Se antaa Gibbonsin kuvittaa nämä nerokkaat tapahtumat ja näyttää sen, mitä tapahtuu. Taito käyttää formaatin omia vahvuuksia on kunnioitettavaa, jota tulisi nähdä useamminkin. Vartijat on pakko ostos, tai sentään luettava, ja sitä voi täysin suositella myös niille, joita sarjakuvat ja supersankarit eivät tavallisesti kiinnosta.


Varoitus - ei sisällä juonipaljastuksia
Mitä muuta enää sanomaan?

Vartijoita tuntui olevan hiton vaikea arvioida. Miten saada kaikki kerrotuksi? Siinä on niin paljon omia elementtejä ja asioita, jotka haluaisi tuoda esille, että arvostelusta tulisi nopeasti aivan liian pitkä. Toivottavasti sain kerrottua kaikista tärkeimmän.

Maailman syvyys on todella hienoa. Jokaisen oman sarjakuvan jälkeen tulee osio, jostakin lehti- tai kirjaleikkeestä Vartijoiden maailmasta. Kirjassa puhutaan muun muassa alkuperäisen Yöpöllön kirjoittamasta kirjasta, ja ensimmäiset välisivut ovatkin hänen kirjansa ensi luvut.

Äh. En oikeastaan edes tiedä mitä muuta sanoa. Paljon haluaisin, tai ehkäpä kaiken. Mutta siitä ei olisi hyötyä. Menkää vain lukemaan se, en usko että voitte pettyä. Itselle tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden parhoista lukemisista, kaikista kirjoista ja sarjakuvista.

Jälkikeskustelu - Varoitus - Sisältää juonipaljastuksia
Olin lukenut sarjakuvan silloin, kun ilmoitettiin että Vartijoista tulee elokuva. Kyllä, olen yksi "niistä", jotka löysivät sarjakuvan vasta elokuvan jälkeen ja hullaantuivat sitten siihen. Onneksi löysin. Silloin muistan pitäneeni siitä, mutten sen enempää. En osannut arvostaa ja edes löytää kaikkia pieniä juttuja, joita tarinaan oli upotettu. Se oli vain siisti tarina.

Nyt lähdin lukemaan tarinaa koska arvostelin Risingshadowlle Vartijat Ennen. Jälleen kerran, hieno tuuri, että tämä tuli nyt esille. Olisin varmasti lukenut Vartijat myöhemminkin uudestaan, mutta nyt se tuli sopivaan aikaan. Mahtavaa tekstiä, herran jestas.

Muistin varsin paljon, mistä iso osa johtui siitä, että olin nähnyt elokuvan. Muistin siis varsinkin tämän ison juonen, pääasian, mutta kaikki pienet hienoudet olivat pääseet unohtumaan. Mutta ne ovat juuri ne pienet asiat, niiden yhteistulos, joka tekee sen kokonaisuuden. Oli hienoa lukea ja löytää ne kaikki uudestaan.

Jos jostain Vartijoita on koskaan kritisoitu, niin siitä suuresta avaruusoliosta. Okei, osasin osittain odottaa sitä, joten se ei vaikuttanut niin oudolta, mutta ymmärrän kyllä että muuten niin realistinen tarina kokee kyllä aikamoisen kolauksen siinä kohti. Moni varmaan ihmetteli mitä ja miksi. Tietyssä mielessä viimeiset osat olivatkin hieman heikompia kuin aiemmat. Varsin elokuvan nähtyäni nyt uudestaan, olisin halunnut loppuun lisää pituutta. Elokuvassa oli saatu (luonnollisesti) lisää tappeluita jotka tasapainottivat lopun pitkiä monologeja. Nythän tappeluun on vain muutama ruutu, kaikki muu on selittämistä. Samaten aivan viimeinen, Rorsarchin kohtalo, jää liian laimeaksi. Se vain, loppuu. Elokuvassa se oli hienosti tuotu koskettavammaksi.

(Olin myöhemmin kuullut, että Moorella ja Gibbonsilla olikin ongelma, että heillä oli kiire saada sarjakuva ulos ja Mooren käsikirjoitus oli "liian pitkä" jotta sinne olisi saanut mitään taistelukohtauksia. Gibbons olisi itsekin halunnut saada niitä sinne, ja se olisikin tasapainottanut hyvin tekstiä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti